Sir Kernin tarina

Sir Kernin Tarina

 

Herran Vuosi 498 – Verikestien Jälkeen

 
Veljeni Sir Cadwallon oli ritaroinut minut menneenä syksynä ennen kuin ratsasti pois mahdottomalle tehtävälle etsimään Graalin Maljaa. Hän jätti minut ja vanhan aseenkantajansa Uwainin suojelemaan tyttäriään petollisilta sakseilta. Nuo petolliset koirat olivat myrkyttäneet koko Logresin sotaherrat ja tärkeimmät ritarit Pyhän Albanusin Taistelun voitonjuhlissa – juhlissa joita nyt kutsuttiin irvokkaasti Albanusin Verikesteiksi.
 
 
Valtakunta oli kaaoksen vallassa, ja Sarumin lääninherra Jaarli Robert oli kuollut muiden Lordien mukana, jättäen Salisburyn Jaarliksi viisivuotiaan, ja ainoan, poikansa Roderickin. Menneen Lordi Robertin vaimo Lady Anne toimi poikansa käskynhaltijana, tukenaan Sir Cadwallonin tekojen inspiroimat Oikeamieliset Ritarit, jotka olivat vannoneet suojelevansa kaikkia leskiä ja hätää kärsiviä. Lady Annen tärkein neuvonantaja oli kuitenkin veljeni toveri Sir Branden, joka oli tappanut Pyhän Albanusin Taistelussa saksikuningas Octan, ja auttanut Sir Cadwallonia ritarikunnan perustamisessa. Sir Branden oli hyväksi onnekseen maannut  sairastuvalla muiden ritarien oksentaessa sisälmyksiään Albanusin linnoituksen lattialle, ja säästynyt siten muiden mahtavien ritarien kohtalolta.
 
 
 
Tuolloin Lordi Robertin kuolemisesta oli kulunut vain vähän aikaa, eikä Lady Anne ollut voittanut kaikkia Salisburyn ritareita puolelleen. Olin suorittamassa vartiopalvelusta Sarumin kaupungissa, kun kuulin joidenkin ritarien puhuvan siitä, mitenkä oli hulluutta, että nainen hallitsi tällaisina vaikeina aikoina. Itseäni se ei niinkään haitannut, sillä olin veljeni palveluksessa kohdannut monesti Lady Elunedin ja Lady Alwenin, jotka olivat molemmat pystyviä ja määrätietoisia naisia. Ymmärsin kuitenkin, miksi osa ritareista koki naisen käskynhallitsijana ongelmaksi.
 
Muutaman päivän kuluttua olin syömässä muiden ritarien kanssa Sarumin suuressa salissa, kun Sir Branden tuli paikalle, ja alkoi puhumaan erään vanhemman ritarin kanssa. Sir Branden kysyi Sir Bleuberisilta, että oliko tämä sitä mieltä, että Lady Anne ei ollut oikeutettu käskynhaltija. Sir Bleuberis ei osannut hetkeen sanoa mitään, ja kun vastausta ei näyttänyt kuuluvan, niin Sir Branden jatkoi painokkaammin, että hän ei tule sallimaan minkäänlaista petturuutta Salisburyn ritarien keskuudessa, ja haastoi Sir Bleuberisin kaksintaisteluun. 
 
Sir Branden oli tuolloin vielä loukkaantunut Pyhän Albanusin Taistelussa, ja käytti keppiä tukena kävelessään. Tiesin, että Sir Branden oli valtakunnan parhaita – ellei jopa paras – miekkamies, mutta en olisi odottanut, että Sir Branden voittaisi kaksintaistelunsa niin helposti. Sir Branden suorastaan leikitteli vastustajansa kanssa, ja torjui tämän iskuja kävelykepillään, lopulta iskien Sir Bleuberisin maahan. Sir Branden nosti katseensa muihin ritareihin, ja toisti sanansa uudelleen siitä, että ei halua kuulla minkäänlaista puhetta siitä, että Lady Anne ei olisi sopiva käskynhaltija. 
 
Viikko Sir Brandenin kaksintaistelun jälkeen Sarumin hoviin ratsasti viestinviejä Hantonista. Hantonin rannoille oli noussut saksiarmeija, joita vastaan Hantonin käskynhaltija pyysi Salisburyn ritareita. Sir Branden lähetti minun johdollani pienen tiedustelupartion katsomaan, että mistä oikein on kyse. Olin innoissani tehtävästä, ja käskin aseenkantajaani satuloimaan hevosemme. Aseenkantajani Fearghal oli Sir Brandenin serkku, eli tavallaan olimme kaukaista sukua, vaikka olinkin äpärä. Keräsin muut ritarit mukaani, ja ratsastimme etelään kohti Camelotin hovia, jota Paronitar Eluned hallitsi.
 
Ohitimme Camelotin linnoituksen, ja jatkoimme kohti Hanntonia. Matkalla kohtasimme ritaripartion. Yllätyksekseni ritareiden mukana oli Lady Elunedin tytär Lady Laudine. Olin ollut nuorempana rakastunut Lady Laudineen, ennen kuin hänen äitinsä naittoi tämän Silchesteriin omien poliittisten tarkoitusperiensä takia. Olimme kuitenkin tavanneet aina silloin tällöin Lady Laudinen vieraillessa äitinsä luona. Lady Laudine oli kertonut mitenkä vanha ja kuvottava hänen aviomiehensä oli, enkä siksi ollut kieltäytynyt kun hän useampana kertana oli kutsunut minut jakamaan sänkynsä. Nyt Lady Laudine oli jäänyt leskeksi hänen miehensä kuoltua Albanusin Verikesteissä. Tiesin, että minulla ei äpäränä ollut mitään mahdollisuuksia naida Lady Laudinea, eikä hänkään minusta aviomiestä odottanut. Tuolloin olin kuitenkin nuori, ja iloinen nähdessäni Lady Laudinen. 
 
Selvisi, että Lady Laudine ja Lady Nia olivat lähteneet Lady Nian aviomiehen matkaan toimimaan parantajina mahdollisen taistelun jälkeen. En tuntenut Lady Niaa, mutta tuntui, että Lady Laudine oli etsimässä seikkailuja, eikä parantamassa ketään. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa kohti Hanntonnea. 
 
Hyvän aikaa ratsastettuamme nousimme kukkulan päälle. Kukkulalta näimme mitenkä edessä aukeavaan laaksoon oli marssimassa satapäin sakseja. Sakseille oli mukanaan myös ritareita, mikä oli varsin outoa. Lady Nian aviomies Sir Lathander veti pitkäjousensa esiin, ja halusi hyökätä saksien kimppuun, mutta sain puhuttua miehelle järkeä päähän. Sakseja oli vähintään kymmenkertainen määrä, ja olisimme heittäneet henkemme hukkaan turhan takia.
 
Samassa saksirivistö pysähtyi, ja yksittäinen ritari lähti ratsastamaan kohti meitä, nostaen kätensä pystyyn neuvottelun merkiksi. Lähdimme kohtaamaan ratsastajan Lady Laudinen kanssa. Saksiritari oli nuori soturi, jonka pitkät vaalet hiukset olivat täynnä pronssisia koruja heidän pakanatapojensa mukaisesti. Mies puhui virheetöntä cymriä, ja esitteli itsensä Prinssi Cynriciksi, joka oli Britanian Suurkuninkaan Cerdicin poika. Pienen miettimisen jälkeen kysyin, että millä asioilla he liikkuvat, ja samassa tajusin, että emme vieläkään olleet ohittaneet Hanntonin linnoitusta. Cynric kertoi hänen isänsä vallanneen Hanntonin kaupungin, ja uhranneen aateliston ja papit Wotanille. Kuningas Cerdic ei kuitenkaan halunnut sotaa Camelotin tai Salisburyn kanssa, vaan pyysi meitä viemään sanan takaisin hoveihimme – Kuningas Cerdic halusi neuvotella cymrien kanssa. Prinssi Cynric tarjosi itsensä takuuksi neuvottelijoiden turvallisuudesta. En oikein osannut tehdä muutakaan ylivoimaisten saksien edessä, joten annoin Cynricille sanani, että häntä ei vahingoitettaisi, ja lähdimme takaisin pohjoiseen.
 
 
 
Matkalla selvisi, että Cynricin isä Suurkuningas Vortigernin pojanpoika, ja että Cerdic ja Cynric pitivät itseään cymreinä, vaikka johtivatkin saksisotureita. Oli täysin selvää, että Lady Laudine oli viehättynyt prinssistä, eikä se minua juuri haitannutkaan. Prinssi Cynric alkoi puhumaan siitä, miten urheita sotureita saksit ovat, johon aseenkantajani Fearghal töksäytti, että saksit myrkyttivät oikeasti urheat miehet Albanusin Verikesteissä. Näin mitenkä Cynric tulistui, ja oli sanomassa jotain, kun käskin aseenkantajani ratsastamaan edellämme, ja lähdin itse hänen mukaansa, jättäen Lady Laudinen juttelemaan Cynricin kanssa. Myöhemmin ratsastaessamme Camelotin kaupunkiin näin miten tulisesti Prinssi Cynric katsoi Fearghalia, ja tiesin, että prinssi ei tulisi unohtamaan aseenkantajani loukkausta.
 
Myöhemmin sain kuulla, että Lady Eluned oli henkilökohtaisesti neuvotellut Kuningas Cerdicin kanssa Hanntonissa. Huhujen mukaan saksit vaativat joko liittoutumista tai veroja, mutta tuona vuonna Salisbury ei maksanut sakseille mitään.
 
 
 
Herran Vuosi 499 – Usvainen Torni
 
Kevään tullen Salisburyyn kantautui huhuja ympäri Britannian saarta. Pohjoisessa Kuningas Lotin piktejä oli nähty Eboracumin muurien ulkopuolella. Salisburyn eteläpuolella olevassa Dorsetissa oli noussut valtaan Dorsetin Preetoriksi itseään kutsuva ritari, joka halusi palauttaa mailleen roomalaisen kurin. Somersetin soiden länsipuolella oli alkanut suuri talonpoikaiskapina, jota ritarit eivät olleet onnistuneet kukistamaan. Cornwallissa oli noussut maihin kuningas Idres, joka kutsui itseään Kuningas Cerdicin tavoin koko Britannian Suurkuninkaaksi. Toisin kuin Cerdic, Kuningas Idres ei edes yrittänyt perustella vaadettaan muulla kuin sotajoukkonsa mahdilla. 
 
Tuona vuonna oli kulunut 499 vuotta Herramme Jeesuksen syntymästä tai kuolemasta, totta puhuen en ollut ihan varma. Monet saarnaajat ja papit ennustivat, että seuraavana vuonna koittaisi maailmanloppu. Ja tuona vuonna minusta todellakin tuntui, että maailma oli kohtaamassa loppunsa. 
 
Olin ollut partioimassa viimeiset kaksi viikkoa Salisburyn itärajalla, kun palasin Sir Cadwallonin tiluksille lopen uupuneena. Yöllä näin unta viiden vuoden takaisista tapahtumista. Olin tuolloin 16-vuotias, ja Sir Cadwallon oli nimennyt minut juuri toiseksi aseenkantajakseen. Sir Cadwallon oli lähettänyt minut viemään rutiininomaista viestiä Lady Elunedille, mutta olin ylpeä tehtävästäni. Palvelija otti minut vastaan, mutta sanoi, että Lady Eluned ei voi tavata minua nyt, vaan minun tulisi odottaa. En oikein tiennyt mitä tehdä, joten aloin kuluttamaan aikaa odottaen Lady Elunedia. Päädyin kävelemään talleille, jossa olin suudellut Lady Laudinea ensimmäistä kertaa niin monta vuotta aikaisemmin. Tallissa näin Sir Dariasin suuren mustan sotaratsun. En oikein tiennyt mitä siitä olisi pitänyt ajatella, ja kun käännyn näin Lady Elunedin sisaren Lady Rendalan. Lady Rendala yllättyi siitä, mitenkä olin kasvanut miehen mittaan parissa vuodessa, ja pyysi minut lähemmäksi. En oikein tiennyt mitä tehdä, joten tottelin häntä, ja istuin hänen viereensä. Aivan yllättäen Lady Rendala kosketti poskeani valkealla kädellään ja painoi huulensa vasten omiani. Lady Rendalan suudelma ja huulet olivat kuitenkin polttavan kylmät toisin kuin Lady Laudinen. Tuntui kuin ilma olisi imetty keuhkoistani ulos, mutta en pystynyt vastustamaan Lady Rendalaa tai hänen suudelmaansa. Samassa säpsähdin hereille haukkoen henkeäni jäinen muisto huulillani, ja näin ihmeekseni Lady  Rendalan edessäni!
 
 
Lady Rendalan olomuoto oli usvainen, ja tunsin hengitykseni höyryävän kylmenneessä huoneessa. Lady Rendalan aave kertoi minulle, mitenkä oli joutunut julman vihollisen murhaamaksi, ja mitenkä nyt myös Lady Eluned oli vaarassa. Aave kertoi, että vain minä saatoin auttaa häntä. Ladyn Rendalan varjo kertoi mitä minun tulisi tehdä: kaivaa hänen ruumiinsa ylös Celestinuksen kappelin hautausmaalta, viedä se läheiseen torniin, ja pukea ruumiin rantaisiin hopeisen rannerenkaat. Tuo kaikki kuulosti todella oudolta, mutta Lady Rendalan aave vakuutti minut, että ymmärtäisin lopulta, kun vain tottelisin häntä.
 
Puin vaatteet ylleni nopeasti, ja hiivin ulos salista, jossa olin nukkumassa Sarumin linnassa. Ritarin arvolle ei sopinut tehdä ruumiillista työtä, joten herätin aseenkantajani Fearghalin, ja käskin tämän mukaani. Yllätykseksekseni kohtasin linnan käytävillä Lady Laudinen, joka oli riitaantunut päivällä äitinsä kanssa, ja ratsastanut Sarumiin. Pyysin Ladyn mukaan, koska Lady Rendalan varoitus koski myös häntä tai ainakin hänen äitiään. Ratsastaessamme kohti hautausmaata selitin mistä oikein oli kyse. 
 
Olimme saaneet ruumiin kaivettua ylös haudasta, löysimme etsimämme tornin helposti. Torni oli vanha, hylätty linnoitus Sir Gideonin mailla. Fearghall asetti Lady Rendalan kuivettuneen ruumiin alttarille, ja minä aloin asettamaan hopeakoruja ruumiin ranteisiin. Ruumis ei jostain syystä ollut mädännyt ollenkaan. Samassa kun sain korut paikalleen ulkoa alkoi puhaltaa outo, hyinen tuuli. Maan alta kuului outoa ulinaa, ja minua alkoi pyörryttää ennen kuin soihtumme valo pimeni yllättäen. Hetken kuluttua pitelemäni soihtu roihahti uudelleen liekkiin Lady Rendalan ruumiin noustessa silmiemme edessä pystyyn nauraen kolkkoa naurua. Lady Rendalan ruumis säteili hopeankelmeää valoa, joka täytti koko tornin. Tuon epäpyhän valon ansiosta näin mitenkä tornin ulkopuolella kuolleet alkoivat nousta haudoistaan. Otin Lady Laudinen kädestä kiinni, ja huusin Fearghalia seuraamaan, kun pakenimme niin nopeasti kuin vain pystyimme.
 
En tiennyt mikä minuun oli mennyt, mutta nyt kaikki oli niin selvää: Lady Rendala itse oli se suuri vihollinen, josta hän oli puhunut, ja minä autoin häntä nousemaan takaisin tähän maailmaan. Ratsastimme nopeasti Sir Cadwallonin tiluksille, jossa kerroin kaiken tuon hänen vanhalle aseenkantajalleen Uwainille. Uwain lupasi kertoa asian eteenpäin Sir Brandenille, mutta lähetti meidät seuraavana päivänä kertomaan asian henkilökohtaisesti Lady Elunedille. Odotin Lady Elunedilta tulikivenkatkuista saarnaa, mutta kertoessani tapahtuneesta Lady Eluned valahti kalpeaksi, eikä sanonut hetkeen mitään. Hetken kuluttua Lady Eluned nosti katseensa luottoritariinsa Sir Ergiliin, ja käski tämän lähteä etsimään Sir Cadwallonia. En tiennyt mitä tehdä, joten pyysin anteeksi vielä uudemman kerran, ja poistuin paikalta nöyrästi. Myöhemmin kuulin Uwainilta, että Lady Rendala oli jonkinlainen noita ja kuolleiden manaaja, jota vastaan Lady Eluned ja Sir Cadwallon olivat taistelleet. Tiesin, että en ollut lähellekkään veljeni mittainen ritari, joten menin tunnustamaan syntini papille, ja toivoin, että saisin tilaisuuden hyvittää typerät tekoni.
 
Seuraavina viikkoina noiden tapahtumien jälkeen partioin usein hylätyn tornin lähistöllä, ja puhuin paikallisten talonpoikien kanssa. Kukaan ei suojellut heitä, koska Sir Gideonin tornin paikalle oli kasvanut jonkinlainen läpitunkematon metsä, jota Sir Gideon ei hallinnut. Sir Gideonia ei niinkään kiinnostanut suojella omia talonpoikiaan, vaan voittaa oma kotinsa takaisin. Onnekseni talonpojat kertoivat, että vaikka kuolleita liikkuikin öisin, niin ne olivat laahustaneet pois, joko pohjoiseen tai Silchesterin herttukuntaan päin. Jatkoin partiointia alueella, ja raportoin kaikki kuulemani uutiset Sir Brandenille.
 
Sadonkorjuun lähestyessä olin vierailulla Camelotin hovissa. Sir Branden käytti minua usein viestinviejänä Camelotiin, mistä olin luonnollisesti ylpeä. Kävin katsomassa Oikeamielisten Ritarien salin edessä olevaa suurta kiveä, johon Sir Cadwallon oli lyönyt Excaliburin, Ylikuningas Utherin miekan, joka toi käyttäjälleen voiton taistelussa. Mietin, että miksi veljeni ei ollut ottanut miekkaa itselleen, mutta oikeastaan tiesin vastauksen siihen: hän oli hyveellinen ritari, ja halusi, että Britannian tuleva kuningas olisi yhtä hyveellinen kuin hän. Huhun mukaan vain puhdassydäminen ritari pystyi vetämään miekan irti kivestä. Tarina oli ainakin osittain totta, sillä vaikka monet olivat yrittäneet vetää miekan irti, niin se ei ollut hievahtanutkaan. 
 
Ollessani harjoittelemassa ritarien talon edessä miekkailua, näin kuinka Lady Nia ratsasti kovaa vauhtia Camelotiin huutaen jotain rosvoista. Myöhemmin kuulin, että hänen seurueensa kimppuun oli hyökätty Camelon Metsässä, ja hän pääsi vain täpärästi karkuun. Vastuussa olivat ilmeisesti metsän usvan keskellä asuvat pakanaritarit, jotka olivat vannoneet uskollisuutta papittarille. Veljeni Sir Accowale oli ollut noiden metsäritarien kuningas, mutta hän oli kuollut kaksi vuotta sitten.
 
Lady Eluned lähetti metsään Lady Alwenin, joka oli ilmeisesti itsekin jonkinlainen pakana. Ihailin suuresti Lady Alwenia, ja tiesin että hän oli jäänyt leskeksi Albanusin Taistelun jälkeen. Halusin tehdä keinolla millä hyvänsä vaikutuksen Lady Alweniin, ja pyysin Lady Elunedilta mahdollisuutta päästä tämän matkaan. Lady Eluned nimesi minut osaksi retkikuntaa, koska olin Sir Accowalen veli. Olin pakahtua ylpeydestä, ja vannoin, etten tuottaisi pettymystä. 
 
Metsässä Papitar Ninewe otti meidät vastaan. Lady Alwen ja Lady Ninewe hoitivat neuvottelut kahden kesken, mutta niiden jälkeen halusin puhua papittaren kanssa. Kerroin Lady Ninewelle olevani Sir Accowalen veli, jotta hän suostuisi kuuntelemaan minua edes hetken. Kerroin hänelle Lady Rendalan paluusta, ja kävelevistä ruumiista, ja siitä miten kaikki oli minun syytäni. Kysyin myös heidän jumalistaan, koska Herra Jeesus tai hänen pyhimyksensä eivät olleet koskaan vastanneet rukouksiini. Papitar Ninewe ohjasikin minut muiden papittarien luokse, jotka johdattivat minua uskontoonsa perinpohjaisesti suorittamalla jonkinlaisen elämänvoimaa kohottavan rituaalin.
 
Maattuani papittaren kanssa tunsin oloni enemmänkin uupuneeksi kuin täynnä elämän voimaa olevaksi. Rituaali oli hyvin nautinnollinen, ja ajatukseni palasivat usein seuraavien viikkojen aikana papitar Bethaniin. Nyt ymmärsin paremmin, minkä takia Kristuksen papit varoittivat niin usein pakanajumalista: jos papit eivät olisi vartioimassa kansaa jatkuvasti, niin useimmat heistä varmasti palvoisivat Camelotin Metsän Jumalattaria!
 
Sadonkorjuun aikaan kuulimme huhuja etelästä. Kuningas Cerdic oli vallannut Wightin Saaren, koska nämä eivät olleet maksaneet veroja hänelle. Prinssi Cynric oli taistellut kuin riivattu mies, ja hänen isänsä palkitsi Cynricin asettamalla saaren hänen hallintaansa. Tiesin, että Camelot ei ollut maksanut tuona vuonna veroja sakseille, mutta en ollut varma, että mitä se tarkoitti. Lady Laudine kertoi minulle, että hän oli järjestänyt asian vieteltyään Prinssi Cynricin. Tiesin, että Lady Laudine pystyi kyllä tuollaiseen, mutta mietin, että kuinka kauan Cynric voi olla maksamatta veroja isälleen.
 
 
 
Herran Vuosi 500 – Maailman Loppu
 
Helluntain jälkeen Camelotin ja Salisburyn tärkein väki matkusti Silchesteriin neuvottelemaan Lordi Ulfiuksen kanssa. Sir Branden oli valinnut minut osaksi saattuettaan. Olin viettänyt lapsuuteni Silchesterissä, joten olin innoissani matkasta. 
 
En tietenkään osallistunut itse neuvonpitoon Herttua Silchesterin, Lady Annen, Lady Elunedin ja näiden neuvonantajien välillä, sen sijaan juttelin paikallisten ritarien kanssa. Kuulin huhuja Sussexin sakseista sekä vaeltavista ruumiista. Lady Rendala oli matkannut pohjoiseen Villimetsän liepeille, ja jäänyt asuttamaan sitä. Hänen palvelukseensa kerääntyi rosvoritareita, johtajanaan jonkinlainen sotaherra. Sir Ulfiusin ritarit olivat taistelleet heitä vastaan pari pientä kahakkaa, mutta lopulta Sir Ulfius päätti eristää alueen omasta jaarlikunnastaan. Saksit olivat valinneet uuden kuninkaan Kuningas Octan tilalle,ja vaativat veroja paikallisilta jaarlikunnilta, mukaan lukien Herttua Ulfiukselta.
 
Neuvotteluiden jälkeen kuulin, että Camelot, Salisbury ja Silchester olivat sopineet jonkinlaisesta puolustusliitosta keskenään. Tarkoituksena oli näyttää sakseille, että cymrit pystyivät seisomaan yhdessä linjassa ilman kuningastakin. Kaikki päättivät yhdessä myös maksaa verot sakseille, niin että kenestäkään ei tulisi saksien vasallia.
 
Maailmanlopun vuosi oli yllättän rauhallinen. Papit olivat ilmesesti laskeneet väärin Herra Jeesuksen syntymävuoden. Suuri osa vuodestani kului partioidessa Salisburyn rajamailla. 

 

Herran Vuosi 501 – Lughudin Suvun Petturuus

Paronitar Eluned oli ilmeisesti kuullut jotain uusia huhuja alkukesästä sisarestaan Lady Rendalasta, ja muisti, että minä ja hänen tyttärensä olivat vastuussa Lady Rendalan paluusta tähän maailmaan. Niinpä Lady Eluned lähetti minut ja Lady Laudinen katumaan syntejämme Pyhän Celestinuksen kappeliin vanhoille kotimailleen. Otin tietysti mukaani aseenkantajani Fearghalin, mutta tämän lisäksi Lady Laudinen serkku Lady Ceridwen lähti mukaamme mukanaan suojelijansa Sir Beric. Ceridwen oli vain nimellisesti Lady sillä ihmiset sanoivat, että hän oli päästään vialla, koska käyttäytyi niin oudosti. Minustakin Ceridwen oli outo, suorastaan häiritsevä tai hullu, mutta tiesin syyn tuohon käytökseen: hänet oli kaapattu lapsena kehdosta keijujen toimesta, jotka olivat kasvattaneet tämän. Paronitar Eluned oli käskenyt Sir Bericin suojella Lady Ceridweniä, ettei tälle tapahtuisi mitään pahaa, ja myöskin siksi ettei tämä häpäisisi heidän sukunsa mainetta.

Ratsastin mietteissäni kohti pohjoista, ja mietin, että miten voisin hyvittää Lady Elunedille kaiken mikä liittyi Lady Rendalaan. Veljeni Cadwallon ja hänen toverinsa olisivat varmasti ratsastaneet suoraan tuon paholaisnoidan piilopaikkaan, ja olisivat iskeneet hänet kuoliaaksi Herran voimalla. Jumala ei ollut kuitenkaan koskaan vastannut rukouksiini, eivätkä ystäväni olleet niin mahtavia kuin veljeni toverit. 

Havahduin mietteistäni lähestyessämme Lady Elunedin kartanoa. Vastaamme juoksi palvelijoita, jotka pakenivat selvästi jotain. Puhutettuamme maalaisia saimme selville, että Sir Lughud ja tämän petturimainen suku oli hyökännyt Lady Elunedin tiluksille. Palvelijoiden mukaan ratsumiehiä oli noin viisitoista. Mietin hetken aikaa pitäisikö meidän hakea Sarumin linnasta apua, mutta Lady Laudine kannusti ratsuhevosensa laukkaan kohti kotitilustaan, eikä jättänyt minulle muuta vaihtoehtoa kuin seurata tätä.

Onnekseni Lady Laudine ei ratsastanut suoraan äitinsä tiluksille, vaan piiloutui läheiseen metsään. Saimme lisätietoja pakenevilta maalaisilta. Sir Lughudin joukot olivat tappaneet kaikki ritarit ja vartijat, olivat ryöstämässä arvotavaroita, ja kokosivat kaikki kiinni saamansa palvelijat suureen kartanoon, samalla kun keräsivät kuivia risuja vasten taloa aikeenaan polttaa koko talon. Päätimme, että meidän pitää toimia samantien, jos halusimme estää Lughudin murhatoimet ja salin polton. Meillä oli hetken aikaa koota joukkojamme, ja hajaannuimme tahoillemme.

Sarumiin emme olisi keränneet ratsastaa mitenkään. Fearghall ratsasti nostattamaan Lady Elunedin nostoväkeä, Lady Laudine viereiselle tilalle pyytämään apuna äitinsä naapureilta, ja minä ratsastin Sir Cadwallonin tilalle, joka oli näistä kauimpana. Otin matkaan kaksi hevosta, ja ratsastin ne täysin loppuun saakka. Käskin tilalta mukaan veljeni asemiesten johtajan Uwainin ja viisi asemiestä, komentaen jäljelle jääneet vartijat sulkemaan tiluksen portit ja olemaan valppaana.

Kokoonnuimme pikaisesti takaisin Lady Elunedin kartanon lähimetsään. Lady Laudine palasi neljän ritarin kanssa, mutta Fearghall verisenä ja mutaisena ilman nostoväkeä. Meitä oli tusinan verran, mutta emme silti pärjäisi reilussa taistelussa Sir Lughudin miehille. Lady Laudine ehdotti, että hän ratsastaisi Ceridwenin kanssa tilusten porteille, ja vetäisi monet ritareista peräänsä. Suunnitelma kuulosta hyvältä, ja päätimme väijyttää Lughudin ritarit, jos he lähtisivät jahtaamaan Lady Laudinea. 

Suunnitelma onnistui paremmin kuin toivoimmekaan, ja itse Sir Lughud ratsasti seitsemän miehen kanssa ulos porteista nähtyään Laudinen lähestyvät äitinsä tilusta. Laudine, Ceridwen ja näitä suojeleva Sir Beric kääntyivät laukkaamaan  karkuun niin nopeasti kuin pääsivät. Ihailin hetken aikaa ladyjen rohkeutta, ja Sir Lughudin lähestyessä meitä laukaisimme väijytyksen. Ammun itseään Sir Lughudia selkään, mutta hän taisi aavistaa jotain, ja nosti kuin ihmeenkaupalla kilpensä nuolen tielle. Samalla toisella puolelle tietä piiloutuneet ritarit hyökkäsivät piilostaan. Sir Lughud oli kuitenkin nähnyt minut, ja muutaman asemieheni, ja kannusti hevosensa kohti minua. Ammuin uudelleen, tällä kertaa tähdäten Sir Lughudin suureen sotahevoseen. Hevonen tuupertui nuoli rinnassaan, mutta Sir Lughud rynnisti edelleen kimppuuni. Käskin veljeni asemiehet auttamaan minua taistelussa. 

Samaan aikaan Fearghall ja ritarit taistelivat Sir Lughudin miehiä vastaan, ja iskivät nämä maahan, niin että Fearghall pääsi auttamaan minua. Vaikka meillä oli ylivoima yhtä miestä vastaan, niin Sir Lughud oli kokenut tappaja, ja iski pahan iskun sekä minuun, että Fearghaliin. Yllättäen puiden latvoista laskeutui suuri kotka, joka repi kypärän sekä toisen silmän Sir Lughudin päästä! En ymmärtänyt, että miksi kotka hyökkäsi Lughudin kimppuun tai mihin se hävisi, mutta käytin tilanteen edukseni ja iskin kasvojaan pitelevää Sir Lughudia kylkeen miekallani. Samaan aikaan Sir Lughud iski verissä päin ratsun selässä olevaa Fearghalia, ja kaatoi tämän päälleen. Iskin Lughudin panssaroituja jalkoja miekallani, samalla kun Fearghall sai painettua tikarinsa Sir Lughudin kainaloon ja survottua tämän hengiltä. Nostaessani katseeni taistelukentälle huomasin, että väijytyksemme oli onnistunut.

Kokosimme joukkomme kokoon, ja ratsastimme Lady Elunedin tiluksille kohtaamaan loput Sir Lughudin rosvojoukosta. Sir Lughudin nuorempi veli Sir Landol johti paaluvarustuksen sisällä olevia miehiä. Ratsastaessamme sisään portista ymmärsin, että rosvoritarit olivat huomanneet väijytyksemme, ja seisoivat soihdut palaen kartanon ympärillä. Lady Laudine sanoi Sir Landolille tämän veljen kuolleen samalla kun minä ratsastin tämän luo ja paiskasin Sir Lughudin mutaisen kilven Sir Landolin jalkojen juureen. Pienen neuvottelun jälkeen Lady Laudine sai Sir Landolin ja tämän miehet sammuttamaan soihtunsa ja laittamaan aseensa pois. Lady Laudine ja ja Sir Landol siirtyivät talon sisälle neuvottelemaan. Lady Laudine pyysi minut mukaansa kartanon sisälle. Talon sisältä virtasi ulos pelokkaita palvelijoita, jotka olivat häkeltyneen kiitollisia siitä, että heitä ei ollutkaan poltettu hengiltä. 

Kartanon sisällä Lady Laudine tarjosi Sir Landolille viiniä, ja alkoi puhumaan siitä paljonko Lady Sir Landolin suku joutuisi korvaamaan Lady Laudinen suvulle koituneista vahingoista. Sir Landol sanoi, että ryöstäretki ei ollut hänen ideansa, mutta totteli Sir Lughudia, koska nuoremman veljen kuuluu seurata vanhempaansa. Samalla selvisi, että suurin osa ritareista oli palkkasotureita tai rosvoritareita, joilla ei ollut omaa Lordia. 

Lady Laudinen kaataessa lisää viiniä Sir Landolille tämän käteen ilmestyi yllättäen tikari, ja ennen kuin Sir Landol huomasi Lady Laudinen tikari upposi Sir Landolin selkään. Sir Landol haukkoi henkeään ja yrittää sanoa jotain veren punaamilla huulillaan kunnes kaatui salin pöydälle. Sir Landolin henkivartija ei kerinnyt reagoida ennen kuin itse vedin miekkani esiin, ja käskin tätä antautumaan. Vaihdoin Lady Laudinen kanssa katseita, ja ymmärsin mitä hän halusi. 

Marssin ulos talosta, ja kävelin Fearghalin ja Uwainin ohi käskien näiden olla valmiina, ja kerroin samalla, että otamme rosvoritarit vangeiksi. Lopulta kävelin itse yhden ritarin luokse vetäen tikarini esiin, ja asettaen sen vastustajani kurkulle huutaen Sir Landolin miehiä antautumaan. Suunnitelmani toimi hyvin, ja saimme vastustamme antautumaan kokonaan. Marssitimme kaikki vangit sisälle pieneen aittaan, kun olimme riisuneet nämä aseista. Lady Laudine oli rikkonut vieraanvaraisuutta, ja minä en kunnioittanut sopimaamme aselepoa. Veljeni ei varmastikaan olisi hyväksynyt moista käyttäytymistä, mutta minä en ollut veljeni, eivätkä Lughudin rosvot ansainneet parempaa – he olivat hyökänneet ja murhanneet Lady Elunedin ritareita, ja oli täysin oikein kostaa noille koirille.

Puhuessamme kartanossa mitä meidän pitäisi tehdä seuraavaksi Sir Ergil ratsasti paikalle kymmenen ritarin kanssa. En ymmärtänyt miten Sir Ergil oli saanut tietää Lady Elunedin kartanoa uhkaavasta vaarasta, mutta olin kiitollinen, että Lady Elunedin tärkein ritari oli paikalla. Lady Laudine kertoi Sir Ergilille, mitenkä Sir Landol oli yrittänyt hyökätä Laudinen kimppuun neuvottelujen aikana, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tappaa tämä. Tyydyin nyökkäämään Ladyn kertomukselle, eikä Sir Ergiliä tuntunut suuremmin kiinnostavan tapahtumien todellinen kulku. Sir Ergil päätti, että rosvoritarit hirtetään samantien, ja heidän  varusteensa myydään, jotta edes pieni osa aiheutuneista vahingoista voidaan korvata. Minä ja Lady Laudine olimme samaa mieltä, ja näin tapahtui. Käskin Uwainin miesten hakea rosvoritarit tyrmästään, ja hirtimme heidät läheisen tammen oksalta samalla kun läheisiään menettäneet maalaiset heittelivät sätkiviä rosvoja mädillä juureksilla.

Setvittyämme asiat Lady Elunedin tiluksilla ratsastimme kertomaan asiasta Sarumiin, vaikka olimme tietenkin lähettäneet viestinviejän sinne jo aikaisemmin. Sir Ergil esitti korvausvaatimuksen Lady Annelle koskien Sir Lughudin aiheuttamia tuhoja, ja minä puolestani kerroin aseenkantajani sankaruudesta, ja siitä miten tämä oli iskenyt Sir Lughudin kaataneen iskun. Tiesin, että Fearghall ritaroitaisiin viimeistään vuoden kuluttua, ja tämä oli mielestäni hyvä tilaisuus siihen. Oikeastaan Fearghall oli pelastanut henkeni, sillä en varmastikaan olisi pärjännyt yksin Sir Lughudia vastaan. Sir Branden ja Lady Anne olivat samaa mieltä siitä, että aseenkantajani voidaan ritaroida. Seremonian päätteeksi Lady Anne antoi Sir Fearghalin hallittavaksi yhden Sir Lughudin vanhoista tiluksista, jotka Kreivitär oli ottanut itselleen.

Kesän mittaan Britannian kolkista kantautui jälleen sotaisia uutisia. Kuningas Idres oli valloittanut voittamattoman Tintagelin linnoituksen Cornwallissa, ja Kuningas Idres oli kääntänyt katseensa kohti Devonin kreivikuntaa. Molemmat puolet palkkasivat palkkasotureita, mutta Kuningas Idres maksoi enemmän, Devon etsi vain vapaaehtoisia. Cambriassa Kuningas Nantaleod soti Cumbrian vuoristopakanoita vastaan. Pohjoisessa Nohaultissa saksit ryöstelivät Logresin pohjoisosia. Pahin huhu kuului kuitenkin loppukesästä: Caerwentin rannikolla oli noussut maihin hirvittävä määrä sakseja. Caerwentin Herttua pyysi kaikkia mahdollisia ritareita auttamaan, mutta Sir Branden ei lähettänyt Salisburyn miehiä apuun pohjoiseen. Myöhemmin kuulimme huhun saksien voitosta, ja siitä mitenkä nuo koirat olivat teurastaneet Caerwentin ritarit, uhranneet papit ja aateliset veriselle jumalalleen, ja orjuuttaneet maalaiset.

Papit julistivat jälleen maailmanloppua, ja saarnasivat ilmestyskirjan suuresta pedosta, joka nousi merestä maalle, ja alisti kaikkia kunnon kristittyjä.

Herran Vuosi 502 – Utherin Poika

Keväällä Salisburyyn kantautui taas uusia huhuja. Escavalonin kuningas Nantaleod oli voittanut sodan vuoristopäälliköitä vastaan, ja oli sotimassa nyt Gomeretin kuningaskuntaa vastaan Cambriassa. Kuningas Idres puolestaan oli voittanut sotan Devonin kreiviä vastaan, joka oli vannonut tälle uskollisuutta. Seuraavana Idresin sotapolulla olisi varmastikin Jagenrin kreivikunta, ja sen jälkeen Camelotin naapuri Dorset. Tämän takia Paronitar Eluned oli lähettämässä tyttärensä Laudinen neuvottelemaan Dorsetin Preetori Tanicuksen kanssa.

Ennen kuin kerkesimme lähteä matkaan Essexin kuningas Aellen edustaja saapui vaatimaan veroja Camelotilta. Lady Laudinen äiti komensi meidät puhumaan Kuningas Cerdicin kanssa, että miten tämä suhtautui kilpailijaansa, ja suojelisiko Cerdic Camelotia Aellen joukoilta.

Matkasin Lady Laudinen turvana saksien valtaamaan Hanntonneen. Kuningas Cerdic otti meidät vastaan salissaan valtaistuimellaan. Cerdic teki selväksi, että ei suojaisi Camelotia Aellen joukoilta, ellei Lady Eluned vannoisi vasallivalaa tälle, ja totesi, että suojeluraha, jota Camelot ja Salisbury maksoivat riitti vain siihen, että hänen joukkonsa eivät ryöstelleet Camelotin maita. 

Tiukkojen ehtojen jälkeen saksit tarjosivat meille kuitenkin vieraanvaraisuutta. Juttelin muutamien Cerdicin sotureiden kanssa, ja sain helposti selville, että nämä eivät pitäneet Aellen joukoista yhtään sen enempää kuin mekään. 

Jossain vaiheessa olin nousemassa pöydästä, kun horjahdin vasten saksinaista, joka oli tuomassa uutta olutkannua pöytään. Vieressäni ollut saksi tulistui, ja käski minut ulosa salista, kun olin rikkonut vieraanvaraisuutta, ja haastoi minut kaksintaisteluun. Pahoittelen tapahtunutta, mutta otin haasteen vastaan. Kuningas Cerdiciä tilanne enemmänkin huvitti, ja hän määräsi, että meidät pitäisi taistella salin sisällä. Moinen käsky tietysti todisti saksien huonot tavat, mutta en perääntynyt haasteesta vaan puin sotisovan ylleni ja vedin miekkani esiin. Parin iskun jälkeen onnistuin kaatamaan vastustajani maahan, jolloin hän totesi luovuttavansa. Saksisoturi oli kuitenkin taistellut reilusti, ja kävin nostamassa hänet ylös maasta.

Palasimme Camelotiin, ja veimme saamamme tiedot Lady Elunedille. Minusta tuntui yhä vahvemmin, että meidän täytyi taistella sakseja vastaan, sillä muuten he orjuuttaisivat koko Britannian valtansa alle. Ymmärsin kuitenkin, että Lady Eluned ei maksanut Essexille veroja. Myöhemmin kuulin, että Salisbury jätti maksamatta verot Essexin lisäksi myös Cerdicille, ja tiesin, että pian joutuisin taistelemaan sakseja vastaan.

Matkamme Dorsetiin sujui hyvin. Lady Laudine puhui preetori Tanicuksen kanssa kahdenkesken, ja sai sovittua jonkinlaisesta puolustusyhteistyöstä. Minä juttelin puolestani preetorin siskon roomalaisen Lady Iseoultin kanssa. Sain aika nopeasti selville, että Lady Iseoult oli kiinonstunut minusta. Hän pyysikin minut katsomaan jättiläisten rakentamaa kylpylää, jossa vietimme nautinnollisen iltapäivän ennen kuin palasimme takaisin linnoitukseen.

Palatessamme Camelotiin muurien ulkopuolella oli kerääntyneenä jonkinlainen kansanjoukko. Tiedustelin asiaa, ja sain selville, että hieman räsyisessä sotateltassa piti hoviaan itsensä Ylikuningas Utherin äpäräpoika Olby. En ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Lordi Olbystä, mutta oli varmasti totta, että Sir Utherilla riitti äpäräpoikia. Astuimme sisään telttaan Lady Laudinen kanssa saadaksemme lisätietoja tästä Olbystä.

Olbyn ritarit näyttivät enemmänkin rosvoritareilta ja maankiertäjiltä kuin Ylikuninkaan henkivartijoilta, mutta Olby itse oli karismaattinen nuori mies, joka otti meidät avoimesti vastaan. Olbyn ritarit vaativat, että Lady Laudine polvistuisi Olbyn eteen ja vannoisi uskollisuusvalan tälle, mutta Lady Laudinen kieltäydyttyä Olby itse sanoi, että asialla ei ole ollenkaan kiire. Hän kuitenkin sanoi, että odotti Lady Elunedilta viestiä viikon kuluessa, ja että hän ottaisi Camelotin suoraan omaan hallintaansa. Lupasimme viedä sanan Lady Elunedille. Samaan aikaan sisään telttaan marssivat Sir Bleid ja Sir Trask, pitkään maanpaossa olleet ritarit, jotka seurasivat aikanaan veljeäni. Molemmat ritarit polvistuivat Olbyn eteen, ja vannoivat tälle uskollisuusvalan silmät uskollisuudesta loistaen.

Lady Eluned ei ollut ollenkaan hyvillään Olbystä porttiensa ulkopuolella, ja oli valmis antamaan Sir Ergilille vapaat kädet hoitaa koko asia. Minustakin tuntui siltä, että Olby ei ollut kuka hän väitti olevansa, tai vaikka olisikin ollut, niin taustalla tuntui olevan jotain muuta. Paronitar Eluned sanoi, että meillä olisi viikko aikaa hoitaa asia, ja sen jälkeen Sir Ergil hoitaisi sen. Ymmärsin tilanteen vakavuuden täysin: vaikka Olby ei pystyisikään valtaaman Camelotia joukoillaan, niin joku selvästi yritti hyökätä Lady Elunedin ja Prinssi Madocin pojan Artorigin vaadetta vastaan.

Lady Laudine yritti levittää jonkinlaista huhua kansanjoukon keskuuteen, kun minä lähdin tutkimaan Olbyn sotaleiria uudelleen. Leirissä oli yhteensä noin viisitoista ritaria, mutta suurin osa heistä oli huonosti varustettuja. Pian kaksi rosvoritaria yllättivät minut, ja käskivät minun painua pois leiristä kyselemästä turhia kysymyksiä. Ymmärsin samantien, mistä oikein on kyse, ja poistun samantien, aikeenani palta myöhemmin uudelleen.

Seuraavana päivänä etsiessäni Olbyn leiristä Sir Bleidiä kaksi aikaisemmin tapaamaani rosvoritaria väijyttivät minut tikarien kanssa. Toinen yritti lyödä minua kurkkuun, mutta torjuin iskun panssaroidulla kädelläni samalla kun iskin nyrkkini ritarin kasvoihin. Selkääni iskenyt pelkuri osui suoraan kilpeeni, ja löin tätä kyynerpäälläni leukaan. Harmikseni rosvoritarit pääsivät karkuun. Etsin kuitenkin nopeasti Sir Bleidin käsiini, ja selitin nopeasti tilanteen. Pyysin Sir Bleidiä poistumaan leiristä Camelotiin, jotta voisimme jutella paremmin, johon hän suostuikin.

Kerroin epäilykseni Olbystä Sir Bleidille, ja hänkin oli huomannut, että kaikki Olbyn leirissä ei ollut sitä miltä näytti. Sir Bleid oli harmissaan siitä, että vannonut valan liian nopeasti, ja ajattelematta Olbylle. Sir Bleid kertoi samalla, että Olbyn tärkein ritari sai sai rahallista tukea ja ohjastusta toimilleen jostakin päin Salisburyä.

Yritin kääntää Sir Bleidin pään, että hän jättäisi taakseen vannomansa turhan valan. Sir Bleid ei kuitenkaan halunnut rikkoa valaansa, koska oli kunniallinen ritari. En halunnut kohdata Sir Bleidia taistelussa, ja jatkoin tämän taivuttelua vedoten siihen, että Sir Cadwallonkin aikanaan huijasi rosvoja pelastaessaan minut Sir Bleidin ja Sir Traskin kanssa, ja että kunniattomien vihollisten kanssa ei olisi häpeäksi olla kunniaton. Sir Bleid totesi, että Sir Cadwallon ei ollut antanut valaa rosvoille, ja tilanne oli täysin erilainen. Väittelimme kiivaammin ja kiivaammin, ja lopulta päädyimme huutamaan toisillemme vasten kasvoja kunnes yllättäen suutelin Sir Bleidiä huulille, kuten valaa vannoessa tehdään. Veätydyin äkisti pois yllättyen teostani samalla kun Sir Bleid itsekin vetäytyi kauemmas ja pakeni yllättäen pois Camelotista. En tiennyt mikä minuun oli mennyt, mutta en pitänyt ajatuksesta. Onneksi en kerinnyt ajattelemaan asiaa tuolloin enempää, sillä Sir Ergil oli saanut käskyn Lady Elunedilta hävittää leiri, ja surmata Olby.

Sir Ergil johti yöllisen hyökkäyksen Olbyn sotaleiriin, ja tappoi Olbyn Camelotin ritarien kanssa. Osallistuin myös itse iskuun, ja ajoimme muurien ympärille kerääntyneet pakolaiset ja Olbyn kannattajat karkuun metsään. Hyviä miehiä kuoli ja haavoittui tuon täysin turhan välienselvittelyn tuloksena. En edes halunnut ajatella, että kuka Salisburyssä – jonka Kreivittärelle olin vannonut uskollisuusvalani – hyötyisi moisesta.
 

Sir Kernin tarina

Ruusu ja Miekka 2: Anarkian Aika Papatti juho_a_korolainen